Aika, Ateneum ja tuttipullon lapa

Aamu käynnistyi syntisellä laskiaispulla-aamupalalla yhdessä lasten kanssa. Syntisyyttä toki vähentänee se, että pullat olivat lasten kanssa yhdessä leivottuja. Tämän jälkeen päätin toteuttaa lattepappauttani kirjaimellisesti, ja lähdin kaupungille maitokahvia juomaan.

Vanhemmat lapset hoitoon vietyäni ajauduin Sanomatalon kahvilaan, sillä sen piti käsittääkseni olla kaikkien lastenvaunullisten kohtaamispaikka. Selkeästi aika oli ajanut tietojeni ohi, sillä kahvila huusi tyhjyyttään ja paikalla oli vain ilmeisesti pari Hesarin toimittajaa haastateltavineen (help: missä ne kaikki lattemammat nykyään luuhaa?). Lämpötilakin oli sen verran alhainen, että toppapuvussaan nukkuva Kuopus oli asiallisemmin puettu kuin neuleessa paleleva isänsä.

Venyttyäni aikani Sanomatalossa jatkoin matkaani Ateneumiin, jossa oli symbolismiteemainen näyttely sekä Järnefeltin näyttely. Ensimmäinen oli taideanniltaan pettymys, jälkimmäinen ei mutta ainoastaan matalien odotusten tähden. Ateneumin reissun kohokohdiksi muodostuivatkin lounas sekä näyttelykierroksen päättäminen yläkerran kahvilassa viinilasin ääressä.

Kaiken kaikkiaan, päivä oli kaikessa helmikuun harmaassa vetelehtimisessään ihana. En muista milloin minulla olisi ollut näin paljon omaa, kiireetöntä aikaa. Lapsi nukkuu, latte virtaa ja harmaahapsiset kulttuurimatkalla olevat rouvashenkilöt hymistelevät kelpoa modernia isää.

Vaikka Vartiainen nosti kommenteillaan "lasten kotihoito on velttoilua" ison myrskyn lattelasissa, niin oikeastaan olen tietyin rajauksin samaa mieltä. Yhden terveen, kohtuullisesti yönsä nukkuvan lapsen hoitaminen kotona ei ole varsinaisesti mikään älytön savotta. Ellei siitä sitten tee sellaista, ja tässäpä se villakoiran ydin piileekin. Tarmokkaat ensimmäisen lapsen vanhemmat purkavat energiansa mitä mielikuvituksellisimpiin "lasta kehittäviin harrastuksiin", jotka todellisuudessa vain hoitavat aikuisen angstia siitä, onko hän riittävän hyvä vanhempi. Otetaan esimerkiksi vaikka värikylpy, tuo säännöllinen ja johdonmukainen värin kokemuksellisuutta ja moniaistisuutta korostava kuvataidetoiminnan muoto. Anteeksi nyt vain, mutta minun lapselleni on riittävästi värikylpyä siinä kun hän iloisesti hieroo punaisen vauvansoseen isänsä valkoiseen kauluspaitaan. Ja moniaistisuutta tulee ruskeiden värikylpyjen muodossa harrastettua ihan useamman kerran päivässä.

Jotain tästä kertoo myös se, että googlaus "vauvan harrastukset" antaa 1,3 miljoonaa osumaa, "äidin harrastukset" jäävät alle miljoonaan osumaan ja "isän harrastukset" vielä vähempään. Tuossa on jotain aika perverssiä - vauva tuskin tarvii harrastuksia, kun taas äideille ja isille ne tekisivät varsin hyvää. Jos vanhemmat uskaltaisivat puristaa tuttipullon lapaa vähän höllemmin ja sallisivat hetkiä myös itselleen, johtaisi tämä onnelisempiin aikuisiin ja sitä kautta onnellisempiin lapsuuksiin.